Istuin tuossa päivänä eräänä metrossa katsellen vastapäisellä penkillä istuvaa vanhempaa rouvaa. Hän väänteli naamaansa niin moneen sorttiin, että ihan pelkäsin hänen puolestaan, että tuuli kääntyy ja naama jää noin. Se taisi kääntyä. Tuli mieleeni tämä tukholmalaisen Metro-lehden pilakuva, joka vielä löytyi lehtiroskiksesta. Se on niin hassua, että lapsena väännetään naamaa kaikenlaisille rutuille ja se on hirmu hauskaa, mutta vanhemmiten väännellään ihan huomaamatta, eikä se olekaan enää yhtään hauskaa. Ainakaan omasta mielestä; muut ovat kohteliaasti hiljaa. Itsekin huomaan usein mutrustelevani suun ympärystää kaikenlaisten ajatusten mukaisesti, mitä milloinkin päässä sattuu liikkumaan. Onhan se hyvä, että vielä päässä jotakin liikkuu.

Samalla tavalla jämähtävät monet muutkin asiat vanhemmiten. Monella on sama tukan malli ja väri kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vaihtelu voisi virkistää. Huulien rajaus on ihan kiva, mutta kun sitä on tehnyt aikansa, se ei enää näytäkään miltään ja sitten pannaan isommasti. Tänään yhdellä rouvalla oli oikein mustanpunaiset rajat huulten ympärillä. Huulissa taasen ei ollut väriä lainkaan. Toisinaan taas sitä väriä on ihan ylettömästi, ja kirkasta. Liekö näkö heikentynyt, niin pitää panna enempi, jotta peilissä jotain näkyisi. Taitaa kuitenkin olla niin, että näemme peilistä itsemme juuri sellaisina, kuin haluamme näkevämme, usein muutoksia ei näe ollenkaan. Emme huomaa turpoamista, kuihtumista, rypistymistä, nahan roikkumista, hiusmuodin vanhentumista. Kuitenkin mukavinta vanhenemisessa on minusta se, kuinka ihmiset tulevat enemmän itsensä näköisiksi. Nuorina kaikkien posket ovat sileät ja pyöreät, eivätkä persoonalliset piirteet näy. Vanhemmiten piirteet muuttuvat terävämmiksi. Olkaamme siis tyytyväisiä muutoksiin!