Tulin eilen oikeasti. Muuttokuorma painoi 28,7 kg senkin jälkeen, kun olin pakannut painavia asioita, kuten kirjoja reppuun käsimatkatavaroiksi. Lentoyhtiö rankaisi neljän kilon ylimaksulla, 44 e. Puolet lippuni hinnasta. Sain kuitenkin anteeksi toiset neljä kiloa ja risat, sillä sallittu määrä on 20 kg. Lähtö oli vähän haikeaa, kun tiesin, että tulen vasta jouluksi kotiin, silloinkin vain käymään. Perheen jättäminen on vaikeaa, vaikka he tulevatkin käymään, lapset jo parin viikon päästä. En itkenyt paljoa... Turvatarkastuksesta päästyäni lohdutin itseäni aamukahvilla ja ostamalla kolme pokkaria, minulla kun ei ole muuta suomenkielistä luettavaa kuin tietokoneohjelmien oppaat. Ostin Leena Lehtolaisen dekkarin, se kun kertoo kotikulmilta. Sitten ostin Muumikirjan, sopivaa koti-ikävään, ja lisäksi tarttui mukaan Umayya Abu-Hannan Sinä, joka kertoo muukalaisena olemisesta. Viimeistä luin jo hiukan koneessa, se oli hilpeää luettavaa. Matkalla kentältä kämpille kuitenkin hukkasin ne kaikki, tavaraa kun oli muutenkin tarpeeksi ja ne olivat irrallisessa pienessä muovipussissa. Sitäpaitsi olin laittanut kamerani pikaoppaan kirjanmerkiksi. Pöh.

Lentokoneessa viereen sattui nuori kauppatieteilijä, jonka kanssa jutellessa matka meni rattoisasti. Puhuimme maailmanpolitiikasta, ilmaston pelastamisesta, eläkepommista, sosiaalipolitiikasta, asuntopolitiikasta, markkinataloudesta, työllisyydestä, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Maailma siis parani ja kolme tuntia vierähti huomaamatta. Kentällä matkaan lyöttäytyi nuori turkulaisopiskelija, joka oli menossa Firenzeen opiskelemaan. Hänen kanssaan menimme yhdessä junalla kaupunkiin. Sekin tunti meni rattoisasti.

Kävelin kapsäkkeini kaikkineni suoraan koululle asemalta, se kun on aika lähellä. Asemakin, paikallinen pasila, on nimetty Bovisa Politecnico. Laitoin nimeni listaan, viidenneksi perjantain listaan, joten minun pitää olla siellä ilmoittautumassa ja saamassa ohjausta opintoihini viidentenä 22:sta perjantaina. Arvailuksi menee, milloin siis. Pitänee olla ajoissa. Sitten lampsin pankkiin, lähinnä siksi, että lähtevä ratikka oli vanhanmallinen, korkealattiainen, enkä olisi päässyt kapsäkkini kanssa sisään, ajattelin, että seuraavaa odotellessa poikkean vastapäisesä pankissa, sekin on sitten hoidettu. Pankkitilin avaamiseen kuluu pari päivää, sitä ei siis saa noin vain. Onneksi olin varautunut muutaman päivän käteiseen, ja visa-korttikin on, joten ei äiti-muoria sen vuoksi tule ikävä. Meikäläisen tapaista pankkikorttia en saa, saan kortin, johon voin ladata pankissa rahaa, ja sitten käyttää sitä ladattua rahaa. Kerralla voin ladata korkeintaan kolmetuhatta euroa, ja lataus maksaa aina kaksi euroa. Ja juuri kun ajattelin, että ei tarvitsisi pitää rahaa mukana... Latausta ei voi tehdä netissä. Laskut voi kyllä maksaa netissä, mutta korttia ei voi ladata. Onneksi on visa, jos kortilta loppuu yllättäen kate. Pitänee ryhtyä pitämään kirjaa kulutuksesta. Kysyessä, miten tavallisen kortin saa, virkailija pyöritteli päätään, että voivoi, tarvitaan vakuus, viisituhatta euroa tilillä, sitten voi saada pankkikortin. Hankalaa. Päätin totutella tähän. He lupasivat soittaa perään. Takaisin ratikkapysäkille siis, ja taas korkealattiainen ratikka, onneksi reipas nuorimies auttoi laukun kanssa. On se niin kätevää olla signorina.

Kämpille päästyäni alkoi sosiaalinen elämä. Kaverit soittelivat, josko olisin menossa keskustaan bileisiin. Lupailin ehkä. Kun olisi pitänyt lähteä, soitin anteeksipyydellen, etten jaksa, kun on pitkä matka ja massiivinen siivousurakka takana, menen nukkumaan (keski-ikä painaa). Sovin myös seuraavalle päivälle Ikea-käynnistä kaverin kanssa, on kai mukavampaa mennä yhdessä. Olimme puhuneet jo viime reissulla, että menisimme yhdessä Ikeaan, tilapäisasujan tavarataivaaseen, ja luulen, että hänellä on vähemmän ostettavaa, koska hänellä on täysin varusteltu asunto, joten saatan saada kantoapua. Tosin myös Milanosta Helsinkiin muuttanut kaverini lupasi poikaystävänsä lainaan, poikaystävällä on auto. En oikein kehtaa kuitenkaan pyytää, kun en häntä ole koskaan tavannut. Ehkä kaverini koki, että hänen pitää tarjota, kun olin kyyditsemässä häntä Ikeaan Helsingissä. Minullehan se oli vain huviretki, hauskaa kuivaharjoittelua, ja ehkäpä joskus tarvitsen muutenkin poikaystävän apua johonkin muuhun.

Ilta meni siivotessa. Asunto näytti päällisin puolin siistiltä, mutta kun vaikkapa avasi kaapin oven, niin pinnat, ovenkahvat, ja kaikki näkymättömissä olevat olivat ruskean tahman peitossa. Paitsi keittiössä, myöskin kylpyhuoneessa. Kylpyhuoneen rättipatterin sävy oli vaaleanruskea, sen takana oli samaa vaaleanruskeaa tahmeina valumina. Aloitin pesemällä roskiksen, siitä sain sangon loppu-urakkaa varten. Tahmaa se vain on, se lähtee pesemällä. Homma jäi vielä kesken, pitää jatkaa myöhemmin.

Kävin eilen myös ruokakaupassa. Olin käynyt siellä jo viime kerralla ostamassa keittiötarvikkeita ja ruokaa, mutta silloin olin vielä kesäretkellä, enkä vielä voinut ostaa kuin heti syötävät ja ikuisesti kestävät, kuten suolan ja sokerin. Nyt vaeltelin hyllyjen välissä pitkään ja hartaasti, ihmetellen oudon näköisiä paketteja ja miettien, mitä oikeastaan tarvitsisin. Hedeltät ja vihannekset olivat helppo juttu. Kurkku oli tosi eilainen, kuin meillä, meikäläisen kurkun ja avomaankurkun risteytys, sitä se varmaan olikin, pienehkö, tummakuorinen ja todella kurkun makuinen. Kaikki, myös muovirasioihin pakatut, tomaatit ja kurkut olivat hiukan multaisia. Siis oikeassa maassa kasvaneita. Iso haaste ostoksille oli, että ne pitää pystyä syömään ilman ruokailuvälineitä, niitä kun minulla ei vielä ole. Marketista sain viime käynnillä kyllä lautasia ja laseja edullisesti, samoin ison kattilan ja paistinpannun, mutta ruokailuvälineet ovat kalliita. Siis Ikeaan. Yritän saada tavarat halvalla, mutta en halua kuitenkaan ihan onnettomia muoviräpysköitä koko vuotta sietää. En ole löytänyt romukauppaa täältä; se olisi hyvä ja Ikeaa ekologisempi paikka ostaa halvalla keittiötavaraa ja muuta käyttötarviketta. Ne käytettyjen tavaroiden liikkeet, jotka netin kautta löysin, olivat design- tai muuten tyyriimpien tavaroiden liikkeitä. Kaipa täälläkin on kirppareita, mutta niitä on vaikea löytää. En kuitenkaan aio heittää kaikkia hankkimiani tavaroita roskiinkaan vuoden jälkeen, kysyn, josko vuokranantaja lunastaisi jollakin hinnalla koko roskan ja nostaisi asuntonsa arvoa, tai jos ei, niin vaikkapa lahjoittaisin jollekin köyhälle opiskelijalle.

Vielä kun saisi nettiyhteyden... Vielä on tyydyttävä kirjoittamaan varastoon, saattaa siis nämä kirjoitukset tulla jonkin aikaa tällaisina rypppäinä.