Eilen kuivaharjoittelin muuttoa. Ystäväni Milanon koulusta saapui Helsinkiin vuodeksi saman MEDes-vaihto-opiskeluohjelman saattelemana. Olin häntä vastassa lentokentällä, sillä lennon myöhäisen saapumisen vuoksi hän ei olisi ehtinyt hakea avaimia asuntoonsa, ja olin hakenut ne hänen puolestaan. Loistavaa terapiaa matkakuumeeseen!

Veimme matkatavarat asunnolle ja lähdimme ostoskierrokselle. Vaikka asunto olikin kalustettu, kaikenlaista oli heti hankittava: kattiloita, lautasia, vuodevaatteita, pesuaineita... Siivellä pääsin kuivaharjoittelemaan muuttoa ja parantamaan maailmaa, kun vertailimme Italian ja Suomen oloja shoppaillessamme ruotsalaisessa kodintavaraliikkeessä. Poikkesimme maistelemaan suomalais-italialaisittain Pizza Berlusconia, joka oli oikeastaan aika hyvää. Pehmeä lasku suomalaiseen ruokakulttuuriin. Tämä tietysti juonsi juurensa muutaman viikon takaiseen Milanon-matkaani, jolloin kävimme syömässä italialaista pizzaa, jolloin yksi seurueesta oli kuullut kyseisestä Maailman Parhaasta Pizzasta, jota Suomessa valmistetaan. Toki lupasin hänelle sellaisen tarjota, kunhan hän saapuisi Suomeen. Potu... ei kun pizzat pizzoina.

Kiertelimme myös illan hämärtyessä autolla Helsingissä. En nykyisin kovinkaan usein käy kaupungissa – miksipä menisinkään, hohdokkaasta Espoon keskuksesta kun saa melkein kaiken. Aina on kiire jonnekin tai jostain kotiin, aina pitäisi olla jossain muualla, tai on monta paikkaa vielä käytävä. Luppoaika on ollut aika tuntematon käsite parin vuoden aikana, kun olen yhdistänyt kodin, työn ja opiskelun aikatauluja. Kaikki osa-alueet ovat varmasti kärsineet, mutta ensin tietysti on karsiutunut huoleton kuljeskelu illan suussa kaupungilla. Se taisi karsiutua jo silloin, kun yhdistettävänä oli "vain" perhe ja työ. Kuulostanee tutulta monelle muullekin. Tosiasiassa en ainakaan minä loputtomia jaksa, niinpä kun kaikkea olisi kiva tehdä, eikä mitään raaskisi jättää tekemättä, monta muuta "pakollista" jää pois; ikkunanpesu ja kokkailu ei tunnukaan niin tärkeiltä. Kunhan työ- ja kouluhommat hoitaa säällisesti ja jättää aikaa lonkanvetoon perheen parissa, niin muuta ei sitten jaksakaan tehdä. Riittänee yhdelle ihmiselle. Nyt on lohdullista huomata, että vaikka perhe ja varsinkin lapset ovat maailman ihanin asia, hekin kasvavat, ja lähellä on aika, jolloin on taas aikaa kuljeksia huoletonna kaupungilla illan hämärtyessä. Paljon viisaampana, kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Siis kiertelimme illan hämärtyessä Helsingissä. Kaupunki näytti minunkin silmiini kauniilta ilta-auringon kultaisessa valossa. Valitettavasti oli sen verran myöhä, ettei enää voinut jäädä kävelemään, vaan kiertelimme siellä täällä autolla. Ajoimme Töölön läpi Kamppiin, sieltä aseman ohi Senaatintorille, Kauppatorille, Kaivopuiston kautta takaisin Hakaniemen suuntaan, ja vielä poikkesimme katsomaan, missä Taik sijaitsee Arabiassa. Ystäväni oli ilmeisen tyytyväinen reissuun, vaikka aikaa menikin. Minustakin oli erinomaisen hauskaa, toisaalta kuivaharjoitella muuttoa, toisaalta katsella omaa kotikaupunkia (naapurikaupunkia) vierain silmin. Ja Helsinkin näyti meille kauniimmat kasvonsa.