Kun on tekemistä, ei ehdi murehtia. Eilen olin allapäin, kun lapset lähtivät, mutta oli pakko miettiä kurssivalintoja ja tehdä päätöksiä. Ja puhelu kotiin lohdutti ihmeesti. Tekniikka tekee etä-suhteille ihmeitä.

Menin tänään katsomaan teollisen muotoilun (pääaineeni) metaprojekti-kurssia, jossa aiheena oli ruoka. Mielenkiintoista, en ole koskaan ennen tehnyt erityisesti mitään ruokaan liittyvää; itse asiassa olin katsellut ensi lukukaudelle food design -kurssia. Päätin jäädä kurssille, suunnittelemaan jotakin suklaan ja japanilaisen minimalismin risteymää. Teemme sitä ryhmätyönä; ryhmääni kuuluu minun lisäkseni ranskalainen tyttö ja italialainen poika. Jälkimmäistä käy hiukan sääliksi; hän päätyi kahden ulkomaalaisen kanssa tekemään projektia, joka tehdään ja esitellään italiaksi; siis veikkaan, että hänellä on paljon töitä. Pitänee yrittää tehdä paljon sitä, mitä osaan, koska hänelle jää kuitenkin kaikki tekstityö ja kaiken selittely meille puolikielisille. Vaikka ymmärränkin aika paljon, jotain aina menee ohi, ja vaikka kokonaisuuden ymmärtääkin, voi yksityiskohtia jäädä huomaamatta. Ryhmämme italialainen on onneksi rauhallinen ja ilmeisen kärsivällinen tyyppi, joten eiköhän tästä tule ihan hyvä juttu.

Maanantain kurssille olen kuvannut fillareita ja kaikkea pyöräilyyn liittyvää. Oli kiva kuvata, kun kuljimme lasten kanssa kaupungilla. Sain paljon hyviä kuvia, mutta huomenna taidan mennä uudelleen. Viikonloppuna täällä on pyöräilytapahtuna, siis sinne!