Viikonloppuna oli vieraita. Ystäväpariskunta Saksasta, jotka olivat samaan aikaan kanssani Milanossa opiskelemassa. Toinen heistä opiskeli samassa MEDes-ohjelmassa, ja toinen muutti mukana, niinkuin nuorikoilla on tapana. He ovat olleet pari vuotta naimisissa ja nyt heille on tulossa perheenlisäystä. Ihanan iso masu oli :o) Oli kiva nähdä heitä, kun varmaankin lapsen synnyttyä jonkin aikaa voi jäädä matkustelu vähälle, enkä ole ihan varma, haluaisinko lähteä kyläilemään huusholliin, jossa on ihan pieni vauva… Nyt kuitenkin nähtiin, kävin heidän kanssaan kaupungillakin, joskin he kiertelivät myös keskenään. En halunnut koko aikaa roikkua mukana, ja toisaalta en jaksa enää mennä Eiffel-tornia katsomaan. Kävin heidän kanssaan kuitenkin Montmartrella ja Sacre Cœrin kirkkoa katsomassa. Eilen olikin aivan ihana kevätilma, 24°C lämmintä, aurinko paistoi, puut ovat juuri puhjenneet kukkaan ja toiset saaneet lehtensä. Kuva on tästä ihan nurkalta. Montmartrella oli kauhea suhina. Ihmisiä oli paljon, kukkula mustanaan. Kävimme myös syömäsä kukkulalla, vähän syrjäisemmässä ravintolassa tosin, jossa saimme istua ulkona, mutta paikka oli vähän intiimimpi kuin keskeisimmät syöttölät. Ruoka oli oikein hyvää, eikä hintakaan ollut hirveä. Maksoin kahdesta ruokalajista (pääruoka ja jälkkäri) 19 euroa. Tilasimme myös alkupaloiksi etanalautasen jaettavaksi kaverin kesken, mutta niitä ei koskaan tullut… joku unohti ilmeisesti. Myös jälkkäreitä saimme odotella luvattoman kauan, mutta siitä hyvästä talo tarjosi kahvit, joten olimme tyytyväisiä. Söin vasikanselystä kermakastikkeessa vihannesten kera. Hmm, oli hyvää. Jälkiruoaksi valitsin blaa-blaa -ta, koska se kuulosti niin hassulta, enkä tiennyt, mitä se oli. Se oli muffinssintapainen, joka oli liotettu rommissa, päällä oli nokare kermavaahtoa ja pohjalla jotain rapeaa myslintyyppistä. Hyvää! Ja oli hieno nimi 8o)

Tänään kävimme modernin taiten museossa, siinä niistä, joka sijaitsee Palais Tokyon yhteydessä. Katsoimme näyttelyn, joka esitteli yhden kanadalaisryhmän, General Opinionin tuotoksia. Olihan sekin ihan mielenkiintoista. Suurin osa töistä oli 70- ja 80-luvuilta, ja jotenkin aika hellyttäviä sellaisina.

Kaverit lähtivät sieltä ihailemaan Notre Damen kirkkoa, ja minä suuntasin keskustaan, jossa japanilainen opiskelijakaverini muiden japanilaisten Pariisissa opiskelevien kanssa olivat järjestäneet pienen tapahtuman Japanin kriisin vuoksi tukeakseen Japanissa olevia opiskelijoita. Tarkoituksena oli ilmeisesti myydä jotain pientä syötävää ja esitellä teeseremonioita. Paikka on keskustassa, koululla, jossa järjestetään kielikursseja opiskelijoille. En meinannut uskoa silmiäni, kun pääsin paikalle. Siellä suorastaan kuhisi, vesisateesta huolimatta, ihmiset jonottivat päästäkseen sisään, ja jono kiersi lähes koko korttelin ympäri! Kuvasta näkee, kuinka se kiemurtelee, mutta tästä ei näe, että jono kiersi kolmatta kulmaa korttelista. Tilaisuus kesti klo 12-17, ja kello oli tuolloin noin kaksi. En sitten jäänyt enää jonon hännille, kun ei sattunut satenvarjoakaan mukaan. Menin kotiin syömään tuliaisiksi saamiani saksalaisherkkuja, bratwurstia ja suklaata.

Koululla projekti on päässyt hyvin vauhtiin ja ensi viikolla pitäisi esitellä, mitä aikoo tehdä. Aiheena on vanhukset ja lääkkeet. Yhteistyökumppani on Sanofi-Aventis -lääketehdas. Olen nyt päätymässä pakkauksen suunnittelun puoleen. Ajattelin ensin, että jokin apuväline lääkepakkausten avaamiseen voisi olla sopiva projekti, kun pakkausten avaaminen on yksi kynnyskysymys vanhenevan henkilön kotona pärjäämiselle ja itsenäiselle elämälle. Sitten ajattelin, että kun yhteistyökumppani on kerran tuon kokoinen (iso) yritys, niin miksi suunnitella purkkapaikkaa ongelmaan, kun voisi korjata ongelman ainakin joltain osin. Niinpä esitän nyt projektiksi uuden turvapakkauksen kehittelyä. Turvapakkauksella tarkoitan niitä inhoja lapsilukkokorkkeja, joita kukaan ei tahdo saada auki. Niitä käytetään myös kemikaalipakkauksissa, vaikkapa viemärinavauslitku on pakattu sellaisen taakse. Tarkoitus on siis pitää lapset näppärine pikkusormineen loitolla mummin lääkkeistä siten, että mummi pääsisi kuitenkin vähemmän näppärillä sormillaan käsiksi niihin. Toinen mahdollinen projekti voisi olla apuvälinen läpipainopakkausten avaamiseen, joka joillain tuottaa ongelmia. Molemmat aiheet ovat aika pieniä projekteja, joten voi olla, että teen molemmat. Tai ehkä kehottavat tekemään jotain muuta.

Apuopettaja jutteli innoissaan siitä, kuinka iPhone-sovellukset olisivat tulevaisuutta, hehe. Hän ajatteli, että nykyiset viisikymppiset iPhone-käyttäjät olisivat vanhoinakin iPhone-faneja ja haluaisivat käyttää sovelluksia lääkehoitojen hallintaan. Olen kuitenkin aika eri mieltä. Varmasti jotkut vanhuksetkin käyttävät älypuhelimia (käyttävät varmasti nytkin), mutta he eivät ole se kohderyhmä, jolla on yleensäkin ongelmia arjessa pärjäämisessä. Älypuhelimen näpräämiseen tarvitaan aika paljon sorminäppäryyttä. Entäs jos motoriikka heikkenee? Lisäksi monet nuorempana ketterästi vempeleitä käyttävät eivät syystä tai toisesta ole niistä enää kiinnostuneita vanhempina. Varmaan noita sovelluksia tulee ryhmässä muutamia, mutta toivottavasti minun ei tarvitse sellaista tehdä. Voisin tällä kertaa tehdä ihan vaan hyödyllisen tavaran. Johan tässä on palveluja ja systeemeitä muotoiltu hyvän aikaa. Vaihtelu virkistäköön!