Poikani Anttii tuli torstai-iltana kylään. Kävin kentältä hakemassa, matka oli vaivalloinen, kun RER-junat eivät sitten jostain syystä menneetkään kaupungin ali, eikä mun vaihtoasemalla ollut aiheesta mitään tietoa, tai sitten en sitä ymmärtänyt. Onneksi ei tarvinnut ehtiä lennolle, sillä siellä oli aika monta hermostunutta lennollemenijää junassa. Pööpöttini kyllä odottaisi, ja kännykätkin oli, joten saatoin kertoa olevani myöhässä.

Eilen, perjantaina oli sitten SE päivä: Meillä oli varaus ravintolaan Dans le Noir. Ravintolan idea on siinä, että sen sali on pilkkopimeä, ja henkilökunta joko täysin sokeita tai näkövammaisia, joille pimeässä liikkuminen on luontevaa. Sinnehän piti päästä. Tätä tilaisuutta olinkin odottanut jo kauan, mutta koska mieheni ei innostu tällaisesta lainkaan, odotus on ollut varsin pitkä. Poikani taasen on tämmöisistä innostuvaa sorttia, ja halusi myös kokea pimeän vaikutuksen.

Olimme sopivasti hyvissä ajoin ravintolassa. Meidät ohjeistettiin jättämään kaikki omaisuus lukolliseen kaappiin, myös kännykät ja pimeässä hohtavat kellot. Sitten teimme tilauksen, eli kerroimme, haluammeko syödä kahden tai kolmen ruokalajin illallisen taikka gourmet-illallisen, ja mitä juomme. Ruokia sinänsä emme valinneet, mutta ruoka-aineallergiat ja -rajoitteet kirjattiin ylös. Tilasimme kolmen ruokalajin illallisen.

Seuraavaksi saimme alkudrinkit käteen ja meille esiteltiin tarjoilijamme Rahim (en ole varma nimestä), joka johdatti meidät pimeään saliin paikoillemme istumaan. Tunne oli aika mielenkiintoinen; oli mahdotonta hahmottaa tilaa, mutta kävelimme kyllä aika pitkälle. Ja ilmeisesti pitkän pöydän päähän, koska Antti jätettiin odottamaan ensin, että minut saatettiin paikalleni, ja se kesti jonkin aikaa. Rahim kertoi, mitä pöydällä on, ja kehoitti laittamaan sormen lasiin, kun kaadamme vettä. Olimme seinän vierellä, siihen oli hyvä laittaa vesipulloa ja muuta seinää vasten. Sali alkoi pikkuhiljaa täyttyä.

Saimme alkupalat; se oli jotain juustolle tuoksuvaa, siinä oli vihanneksia ja jokin lehtitaikinajuttu. Se oli oikein hyvää, ja sen kanssa tarjoiltu viini sopi hyvin. Ajattelin automaattisesti, että viini on punaviiniä, mutta hetken päästä tulin ajatelleeksi, että se maistuukin enemmän valkoviiniltä. Pääruoan kanssa tuotiin punaviini, ja ero oli huima. Hassua, kuinka ei tule maistelleeksi, kun on niin varma. Ruoan löytäminen lautaselta oli alkuun hiukan haastavaa, mutta annokset oli koottu niin, että niitä oli helppo syödä näkemättä. Yllättävän hyvin ne tarttuivat haarukkaan. Ensin piti kyllä tunnustella sormin, jotta pystyisin hahmottamaan, missä ja minkälaisia kappaleita lautasella oli. Oli kiva arvailla, mitä söimme.

Pääruokana oli kolme kuutiomaista kappaletta. Yksi oli jotakin lihaa, jota arvelin joksikin linnuksi, ehkä kalkkunaksi. Se oli pehmeää ja mehukasta, mutta jotenkin hyvin tutun makuista. Epäilimme myös possua. Lisäksi oli jonkin kuoren sisällä ituja ja jotain muita vihanneksia, ja kolmas kuutio oli jokin vihannespaistos. Kun tarjoilija tuli keräämään lautaset, oli jotenkin hassua, kuinka lautanen vain katosi, miten hän sen osasikin sieltä pöydän takaa löytää kaatamatta yhtään lasia tai kolistelematta kummemmin. Hyvin harjoiteltu, ilmeisesti.

Jälkiruokaan kuului joitakin hedelmälohkoja ja jotakin hyvin kostutettua piirakantapaista ja toista, vähemmän kosteaa piirakantapaista. Kaikki ruoat olivat hyviä, hyvän makuisia ja sopivan kokoisia annoksia. Lopuksi tarjoilijamme Rahim kysyi, olemmeko valmiit lähtemään, ja mehän olimme. Hän kutsui minua koko ajan Elisabetiksi, tuli ihan kuninkaallinen olo ;o) Siitä tiesimme, että hän puhuu meille, eikä naapuripöytään. Meidän piti häntä tarvittaessa pyytää paikalle kutsumalla nimeltä. Hyvin toimi. Eikä häntä tarvinnut huudella, hän tuli, toi ja vei sitä mukaa, kun ilta eteni. Naapuripöydässä jollain oli kellossa hohtavat viisarit ja se oli erittäin ärsyttävä ärsyke. Alkuillasta huomasin omassanikin olevan sellaiset, joten vetäisin hihan päälle. Onneksi oli pitkät hihat.

Meidät johdettiin letkana ulos; käsi edellä kulkevan olkapäälle ja peräkanaa mentiin. Lopuksi Rahim nosti käteni ja laittoi sen Antin olkapäälle, sanoi, että tässä on ystäväsi. Miten hän osasi meidät löytää, kun tulimme eri letkassa pöytien eri puolilta? Harjoittelua ilmeisesti sekin. Kaksien pimennysverhojen läpi palasimme aulaan. Siellä meille näytettiin, mitä olimme syöneet. Aika moni asia meni oikein, mutta ei kaikki. Ensimmäinen viini oli roséeta. Alkupalassa oli juustokastike, siitä tuoksu. Pääruoan liha olikin vasikanlihaa. Siksi niin pehmeää ja mehukasta. Ainakin sitä oli helppo syödä. Jälkiruoassa oli hedelmätorttua, pieni creppi, vaniljavaahtoa ja hedelmiä. Creppiä en tunnistanut lainkaan. Hyvää oli! Halpaa se ei ollut, mutta kyllä kannatti! Saimme muuten opiskelija-alennuksen, 5 euroa nuppia kohti.

Flunssa sitten iski kuitenkin kunnolla. Jo illalla ravintolassa ääni meni tosi käheäksi, ja nyt yskittää sikana. Toivottavasti menee ohi. Olisi ollut kiva lähteä Antin kanssa kaupungille, mutta tänään en voinut.

Kuvassa näkymä ravintolasta. Teksti lisätty jälkikäteen.