Palasin perjantaina kolmen viikon kotilomalta tänne keväiseen Milanoon. Ilma on lempeä, vaikka ei niin kovin lämmin vielä, mutta lupaus keväästä on jo ilmassa. Onneksi lento oli jo puolen päivän maissa perillä, sillä jääkaapissa ei juuri muuta ollut kuin valot ja raviolipaketti. Sillä pärjäisi siksi, kunnes laukku on purettu ja jaksaisi lähteä kauppaan.

Lähtiessäni olin hiukan huolissani, sillä avaimeni ei enää suostunut avaamaan pihan porttia. Nyt ilokseni portti aukesi ilman sen kummempia. Uusi yllätys sentään odotti jo hissillä; hissikortti ei toiminut. Hissi toimii vain kortilla (arrgh), eli siis vieraat raahustakoot portaita. Lienee jäänne hissin rakennuskustannusten jakamisesta, veikkaan. Nyt kuitenkin seisoin hissin edessä hissikortti kädessä, reppu selässä, muovikassi toisessa kädessä ja vieressäni 20 kg painoinen, iso matkalaukku. Ja matkaa kolme kerrosta ylöspäin. Eikä hissi toimi. Eikä ketään kulje. Voi nenä. Aikani odottelin, kunnes totesin, että ei auta muu kuin raahautua portaita. Kolmen portaan jälkeen tärppäsi, kun ystävällinen naapuri oli juuri pyyhältämässä urheilullisesti portaisiin, pysäytin hänet ja sain hissikyydin. Hän itse meni vain toiseen kerrokseen ja kas kummaa, kipitti ohitseni kolmannessa kerroksessa ylöspäin. Urheilua.

Naapurit olivat avanneet railon käytävän lattiaan kaasuputkia varten oveni eteen. Siitä onneksi pääsi yli jopa laukkujen kanssa. Oven takana odotti tietysti lisäyllärit: Reikä eteisen seinässä (siinä samassa, jota ennenkin olivat rikkoneet). Tällä kertaa pieni ja lattianrajassa. Piikkauspölyt olivat tulleet sisään oven karmin vieressä olevasta halkeamasta. Kylpyhuoneessa oli toinen reikä. Lavuaarin päällä olevalta pikkuhyllyltä oli tullut pikkutavaroita sisältävä laatikko alas lavuaariin, kun taustalaatta oli rikkoutunut. Onneksi pienet kynsilakkapullot ja muut eivät kuitenkaan olleet ajautuneet viemäriin, siinä kun ei ole tulppaa eikä ritilää. Yritin kovasti tiirailla, näkyykö siellä mitään, mutta ainakin vetää hyvin, joten eipä kai. Lauantaina siivotessani huomasin vielä keittiön laatoituksessa reiän, oli ollut pullon takana piilossa.

Olo on kuin reikäjuustossa. Varmaankin mustaleimaa, nimittäin itkevää sorttia tämä reikäjuusto. Kyyneleet eivät onneksi ole minun, kun ihan vain asun täällä. Sen sijaan jotakuta varmaan itkettää, kun laatoitukset pitää uusia ja ilmeisesti koko asunto menee saman tien remonttiin, yhtä laattaa kun voi olla vaikea korvata. Onneksi minun ei tarvitse tuosta murehtia, senkuin raportoin vuokranantajille. Murhe on onneksi heidän ja naapurin rakentajien välinen. Itku voi tulla heillekin, jos joutuvat viereisen yksiön urakan lisäksi korjaamaan nuo tämän asunnon vauriot. Kallista sohlaamista, toivottavasti heillä on edes vakuutus. Harmittanee vuokranantajiakin, sillä laatat ja muu varustus täällä on jo aika vanhaa, mutta toimivaa, joten korvaus vahingosta ei varmaankaan ole lähelläkään sitä, minkä he joutuvat maksamaan.