1350850833_img-08644c95a47c7b942bda188a8

Viikko sitten sain kunnon vatsataudin. Ei sellaista ole naismuistiin ollutkaan. Ensin oli vain vähän ikävä olo, sitten alkoi vatsanväänteet. Lepo ja syöminen ei auttaneetkaan, sillä ruoka ei enää viihtynyt sisäpuolella, vaan pyrki kaikin keinoin ulos. Mitäpä sitä estelemään, tuli siis ruumiin täystyhjennys, jota kesti kolmisen vuorokautta, ja jota sitten pelkällä ripulilla jatkettiin aina keskiviikkoiltaan asti. Kaikkiaan kuusi päivää siis. Onneksi pohjakunto oli hyvä, muuten olisi voinut olla sairaalareisu edessä. Viikonloppuna Muruni (se iso, siis mieheni) tuli viettämään romanttista viikonloppua vaimon tykö, ja hoitsuksi joutui. Oli kyllä hyvä, että joku oli, hän haki lääkettä ja täytti vesipulloa. Ruokaa en kaivannut. Maanantaina jo yrittelin vähän syödä, mutta alkuviikon keskiviikkoiltaan asti kaikki vain tuli läpi. Tuotoksesta vielä erottuivat vihreät salaatinlehdet ja punaiset tomaatinkuoret. Olo kuitenkin koheni pikkuhiljaa ja torstaina, kun ruoka jo pysyi sisällä, olo oli jo ihan hyvä.

Ihmeesti jollakin vararavinnolla jaksaa, vaikka monta vuorokautta menee ilman ravintoa, eikä edes tullut pahempia päänsärkyjä. Keskiviikkona oli pakko käydä ostamassa ruokaa ja pesemässä pyykkiä, ja kyllä sitä jaksoi, vaikka energiaa ei olut ruoasta varmaankaan tullut juuri mitään. Keskiviikkona kauppareissu olikin erityisen hauska siksikin, että täällä oli satanut lunta. Kuva on siltä reissulta, siinä on läheinen Avronin metroasema. Lunta tuli kerralla kymmenisen senttiä, ja liikenne oli aivan sekaisin. Onneksi ei tarvinnut muualle lähteä. Paikalliset yrittivät päästä eteenpäin myös fillareilla ja mopoilla, eivätkä tietysti olleet kovin tottuneet moiseen. Fillaristit kokeilivat kamaran kovuutta (onneksi eivät satuttaneet pahemmin), mopoilijat manasivat ja noituivat, opin siis aggressiivin käyttöä ranskan kielessä.

Tauti on onneksi nyt hellittänyt ja olen palannut elävien kirjoihin. Laihdutuskuurini sai loppurutistuksen: painoa katosi lähes kolme kiloa lisää ja tänä aamuna, kun punnitsin, paino oli 53,8 kg, eli tasan 15 kg vähemmän kuin viime jouluna. Luulin, että tällaisessa tilanteessa kadonneesta painosta pari kiloa tulisi sitä mukaa, kun suolenmutka täyttyy, mutta yllätyksekseni tänä aamuna paino oli 100 g vähemmän kuin eilisaamuna, vaikka olin syönyt koko edellisen päivän ja juonutkin kunnolla. Ero oli tietysti pieni, mutta olin kuvitellut painon nousseen ainakin puoli kiloa, sillä vaikka en pysty vieläkään syömään kovin isoja annoksia, niin olin kuitenkin syönyt koko päivän. Nyt siis kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni olen sitä mieltä, että voisin lihota vähäsen. Ei liene vaikeaa. Tänään kotiintullessa poikkesin hakemaan noutopizzan, jaksoin syödä puolikkaan, ja siinä oli jo yli 600 kcal. Toinen puolikas odottaa vielä edellisen laskeutumista. Aiemmin pitämäni ruokapäiväkirja on nytkin ollut kätevä, olen seurannut, paljonko olen saanut syötyä.

Raahauduin siis tänään koululle iltapäiväksi. Meillä oli projektin presentaatiopäivä, joten oli yritettävä. Olin tehnyt yhden ei-kovin-tyylikkään-mutta-perus-asiallisen pdf-jutun heijastettavaksi seinälle, siihen vain piirsin luonnokset ja kirjoitin perusasiat projektistani. Ja sitten selittämään, sillähän siitä pääsee. Olinpa tehnyt pientä tihrutekstiä, oli vaikeaa itse poimia avainsanoja siitä. Halusin kuitenkin sinniä ranskaksi, ja asiat tuli selväksi ja lukivat kait seinältä jos eivät puhetta ymmärtäneet. Ilmeisesti projektini oli ihan ok, mitään kummempia kommentteja se ei saanut. Tarkentavia kysymyksiä ja pari neuvoa jatkoon sain, ja se on hyvä. Opettajamme ei ole ollut avuksi, en tiedä oikeastaan, mistä hänelle siellä maksetaan, mutta eipä ole minun pussistani. Tätä presentaatiota kommentoi yhteistyöyrityksen ihmiset, ja se oli rakentavaa ja työtä edistävää. Tutorimme oli myös katsomassa esityksiä, ja hän tuli minulle jälkeenpäin sanomaan, että nyt hän ymmärtää, mistä hänelle puhuin (kts. viime kirjoituksen loppu), ja hän lupasi palata asiaan alkuviikosta. Katsoin myös opettajaamme, kun hän seurasi toisten tekemiä töitä, hän oli aivan pihalla meidän töistämme, ei tiennyt niistä mitään, eikä kait ollut kovin kiinnostunutkaan. Yksi nuori kaveri puuttui joukosta, ja hän vähän huolettaa; ettei ollut vain niin hukassa, että olisi jänistänyt.

Odotan jo joulua innolla, on kiva päästä kotiin laskemaan lapsia – nehän ovat tunnetusti siinä iässä, jolloin lukumäärä voi vaihdella. Joo ja kiva nähdä niitä muitakin. Nyt pitäisi käydä joululahjaostoksilla, josko jotain kivaa löytyisi täältä viemisiksi. Luulin, että St. Etiennestä olisi voinut löytää jotain design-kivaa, mutta eipä löytynyt. Pariisi-lätsät kaikille, jos ei muuta löydy :o)