Lauantai oli La Scala -päivä. Ystäväpariskunnan kanssa olimme päättänet mennä jonottamaan alennuslippuja La Scalaan illan Romeo & Julia -balettiin. La Scala on ilmeisesti ainoita paikkoja koko valtakunnassa, jossa ollaan ajoissa ja lähes tehokkaita. Jonon purun oli määrä alkaa klo 13, ja suomalaisena olin paikalla tietysti varttia vaille. Se olikin hyvä aika, sillä jonoa oli vasta vähän, ja muutaman minuutin päästä sitä alkoi kertyä enempikin. Samoin tuttavanikin tulivat vain pari minuuttia minun jälkeeni, vaikka italialaisen puoliskon aikakäsitys onkin hyvin italialainen. La Scalan jonossa ollaan silti ajoissa.

Tasan klo 13.00 virkailijat aloittivat nimien kirjaamisen. Jokaisen piti olla läsnä, eli yksi ei voi olla varaamassa useampaa lippua. Nimet kirjattiin, ja seuraavaksi tulisimme klo 17.30 paikalle. Odotellessa ehti hyvin kotiin syömään jotakin (tosin ei juuri tehnyt mieli syödä, kun oli niin kuuma; tyydyin salaattiin ja appelsiiniin) ja torkuille. Tasan 17.30 alkoi seuraava vaihe. Olimme jälleen hyvissä ajoin paikalla, ja seuraavaksi huudettiin nimet kirjausjärjestyksessä, ja paikalla olevat saivat numerolapun. Taas odotettiin. Jonkin ajan kuluttua numerot huudettiin viitisen kerrallaan, ja sitten numerolappua vastaan sai ostaa luukulta lipun kymmenellä eurolla. Hinta oli aika kohdillaan, sillä nettipalvelussa permannolle oli pari lippua jäljellä, hinta 138 €. Saimme siis liput, ja sitten vain odottelimme näytännön alkamista klo 20.00.

Enää ei kannattanut kotiin mennä; aikaa oli pari tuntia. Menimme ostamaan kuuluisat panzerottet Duomon takaa Luinilta, siellä pikkukuppila myy niitä jo toista vuosisataa. Välillä jonoa on kadulle asti, sillä monet turistioppaat kehuvat tätä paikkaa ja se on myös paikallisten suosiossa. Panzerotte oli kuin lihapiirakka, jonka lihamössötäytteen sijaan oli täytetty pizzan täytteillä. Maku oli hyvä, vaikka olikin yltiörasvainen. Vähemmälläkin rasvalla olisi selvinnyt tämän paistamisesta, ja rasvakin lienee ollut siskoni termeillä traktoriöljyä. Siis ei ihan parasta. Olin syönyt lounaan niin kevyesti, että dieettini kesti yhden panzerotten helposti. Olipahan sitten energiaa illan seisomisurakkaan. Jälkkäriksi haimme vielä Grommilta jätskit, nam!

Jo tuntia ennen näytöksen alkua alkoi teatterin ympärillä parveilla hyvin pukeutunutta väkeä. Oli kauniita pukuja ja korkeita korkoja, mutta myös tavallisemmin pukeutuneita, varsinkin yläparville menevien keskuudessa pukeutuminen ei ollut ihan niin tärkeää. Mekin olimme melko arkisissa, vaikkakin siisteissä asuissa, minulla ei parempia olisikaan. Kesämekko sopi oikein hyvin. Jalassa minulla oli lainapopot, sillä lupasin ystävälleni kenkäsuunnittelijalle testata muutaman parin hänen suunnittelemiaan kenkiä vielä ennen lähtöä. Lauantaille osuivat beiget, matalakantaiset mokkanilkkurit. Ei ehkä vilpoisimmat kesähelteellä, muttei myöskään niin kuumat, kuin etukäteen uumoilin. Meidän paikat olivat toisiksi ylimmällä parvella, eli viidennellä parvella. Paikat olivat toisella rivillä kolmesta, vasemmalla reunalla, mutta sieltä ei näkisi mitään (niinkuin useimmilta paikoilta parvella), joten hilauduimme keskemmäs. Koska olimme ajoissa, löysimme vielä sopivan seisomapaikan lähes keskeltä. Siinä kohtaa oli vieläpä kaide nojailua varten, eikä pylväskään osunut pahasti kohdalle. Näkymä oli loistavan hyvä. Joku halvan lipun ostanut ulkomaalainen oli varsin tuohtunut olemattomasta näkyvyydestä, hän ei ilmeisesti tiennyt, mitä osti. Kun tiesin ostavan käytännössä seisomalipun, olin vain tyytyväinen. Kymmenellä eurolla suostun seisomaan, kun näkyvyys muuten on hyvä.

Esitys oli hyvä, pidin siitä, vaikka niitä suurimpia tähtiä ei lavalla nähtykään. Minulle riittää kyllä oikein hyvä, ei tarvitse olla parhaista paras. Näytös oli jaettu kolmeen osaan, joten väliaikoja oli kaksi. Ensimmäisellä menimme yläkerran tanssisaliin, jossa oli baari ja nojatuoleja. Siis istumaan. Sali oli upea parketteineen ja kruunuineen. Tauoilla kerroksilla on omat baarinsa ja salinsa, eikä ylemmistä kerroksista ole asiaa alempien kerrosten saleihin, heh. Salissa ja käytävillä parveili palomiehiä. Aiemmin käydessäni vain rakennusta ja museota katsomassa olin myös pannut merkille palomiesten läsnäolon. Tuonaikaiset teatterit ovat aika ahtaita, niissä on näytösten aikana paljon väkeä, ja aiemmin, varsinkin ennen sähkövaloja, ne tuppasivat palamaan. Nykyään minimoidaan riskit, eivätkä valotkaan enää toimi kaasulla. Onneksi. Toisen tauon aikana emme lähteneet enää salista, lainasimme lähteneiden tuoleja ja lepuuttelimme jalkoja. Toinen jakso olikin vauhdikkaampi kuin ensimmäinen, joten se meni nopeasti. Koko esityksessä erityisesti pidin näyttämökuvan väreistä; lavasteet olivat enimmäkseen viileänharmaan sävyissä, kun taas puvuissa oli syviä, kauniita sävyjä. Lisäksi sivuosissa oli pehmeänvalkoisia palvelijanmekkoja. Viimeisessä osassa keskityttiin kuolemaan, pitkään ja hartaasti. Ja moneen kertaan.