Eilen, perjantaina, istuin aamupalalla, ja ymmärsin kuinka lähellä lähtö oikein on. Päiviä ei ole enää montaa. Toisaalta, monesti on tullut mentyä jonnekin reissuun neljäksi päiväksi tai kolmeksi, ja ihan on ollut paljon aikaa. Nyt, kun täällä on ollut jo kymmenisen kuukautta, viikko onkin ihan lyhyt aika.

Kävin pankissa lopettamassa tilin. Pankkiin oli ilmestynyt uusi turvalaite. Ennenkin pankkisaliin piti mennä sellaisen ahtaan rumpumaisen portin läpi, joka avautuu vain yhteen suuntaan kerrallaan (ei ahtaan paikan kammosta kärsiville). Lisäksi siellä jokin automaattinen ääni valittaa, jos on metallia mukana, mutta aina virkailijat on minut sisään päästänyt, jos automaatti ei ovea avaa. Eli mitä iloa siitä sitten on? Tämmöinen kiltin näköinen keski-ikäinen nainen voisi tuoda matkalaukullisen räjähteitä sisään, jos huvittaisi. Ei huvita. Nyt siihen porttiin oli lisätty sormenjälkiskannerilta vaikuttava laite, josta en tosin ehtinyt saada selvää, mikä se oli. Sormi oli siihen pantava, jos sisään mieli. Noh, tilin sain lopetettua, se oli helppo homma. Sen sijaan kortin peruminen ei ollutkaan helppoa, kun siihen oli ladattuna vielä vähän rahaa. Jostain syystä se ei onnistunut, pitää mennä ensi viikolla uudelleen. Olisin voinut nostaa automaatista rahat tai käyttää siinä olevat rahat johonkin ja sitten vain jättää sen, mutta sitä olisi vaikea käyttää ihan nollille asti. Rahaa siinä oli reilut 75 euroa. Menen ensi viikolla, niin saan viimeisetkin pennit pois sieltä. Oli hassua, että en voinut saada rahoja käteen ja jättää korttia sinne, kun heidän järjestelmässä kuitenkin näkyy, paljonko sitä siellä on, eikä sitä voi pois saada ilman korttia.

Sitten oli vuorossa energialaitos. Menin heidän toimipisteeseensä Duomon toiselle puolen. Harmi, kun ei ole enää fillaria. Toisaalta, tänne tuleva ratikkalinja on muuttunut 3:sta 2:ksi, ja kakkosta liikennöidään näillä vanhoilla museoratikoilla, joten ihan kivaa ajanvietettä niillä huristella. Eikä tässä helteessä jaksaisi ehkä pyörällä ajellakaan. Energialaitokselle siis. Sain jonottaa yli tunnin, ennen kuin pääsin luukulle. Onneksi oli aikaa. En taas ollut älynnyt ottaa lukemista mukaan, joten otin pystytorkut. Sain sopimukset lopetettua, vaikka en ollutkaan älynnyt ottaa laskua mukaan, minulla oli vain sopimus. Lopuksi likka kysyi, montako vuotta olen Italiassa asunut, ja kehaisi kielitaitoa. Olinpas pollea, lopun päivää hymyilytti!

Ilta meni mukavasti tuttavaperheen luona. Kokkailtiin, syötiin ja katsottiin elokuvaa, parannettiin maailmaa viinilasin ääressä... Mukavaa. Sieltä lähtiessä kävelin ratikalle päin, ja ajattelin sitten kävellä vähän pidemmälle, jotta voin katsella Corso Garibaldin näyteikkunoita matkalla. Ja sitten Corso Comon iltaelämää... Ja sitten sitä ratikkaa ei ihan heti näkynyt, joten tuumasin, etää samalla vaivalla kävelen kotiin asti, kun oli niin kiva ilma. Ja olihan se hyvä kävellä, sillä testasin samalla ystäväni suunnittelelmia kenkämalleja. Hän toi minulle muutaman parin koekäveltäväksi, kun minulla sattuu olemaan tasan mallikokoinen jalka. Lainakengät, lainamaassa. Tänään sitten toinen pari saa kyytiä.

Kuvassa on konseptisuunnittelukurssin malli. Tein sitten uuden mallin, kun en älynnyt kuvata sitä. Tämä on vain neljänneksen kokoinen siitä alkuperäisestä, kun materiaalia oli enää vähän jäljellä. Sainpahan jonkunlaisen kuvan kuitenkin.